Miksi kilttejä käytetään hyväksi?
”Jos meidän annetaan toimia väärin, menemme vain pidemmälle eikä loppua näy. Sillä jos teemme jotakin ja huomaamme hyötyvämme siitä toisen kustannuksella, mikä estää jatkamasta ja lypsämästä hyötyä irti? Jos läheisemme vaikkapa lainaa tavaroitaan, emmekä itse viitsi ostaa itselle vastaavia, vain moraali estää käyttämästä hyväksi tilaisuutta ryöstää häntä häpeilemättä päivä kerrallaan. Sillä jos se kiltti ihminen ei itse tuomitse itsekkään ihmisen riistoa, kuka on enää tuomari? Joten jos se ainut ihminen, jolta lupaa tulisi kysyä, hän kenen omaisuutta lainataan, jos hän hyväksyy teot, vaikenemalla siunaa ne, mikään ei enää estä itsekästä ihmistä.”
Tässä artikkelissa katsomme mitä tapahtuu, kun tulemme toimineeksi itsekkäästi toisen ihmisen kustannuksella, mutta hän ei sano mitään. Tuomari siunaa rumat tekomme. Yritetään paljastaa se mekanismi joka saa ihmiset siirtämään työkalujen palauttamista loputtomiin ja toimimaan moraalittomasti toista ihmistä kohtaan.
Voi olla myös sellainen tilanne, jossa on luvattu kaverille noutaa vihdoin viimein omat kamat hänen varastostaan ”väliaikaisesta” säilytyksestä. Ja vielä tietyssä ajassa. Tilanne on vaarallinen koska asian hoitamatta jättäminen tuntuu oman edun mukaiselta. Asian hoitaminen tuntuu nimittäin vastenmieliseltä ja omien tavaroiden hakeminen kaverin varastosta aiheuttaa omien varastotilojen täyttymistä, joka on tietysti ikävää. Joten erityisen vaarallinen tilanne on siksi, että tämä kaveri ei välttämättä tuomitsekaan sitä, että häntä käytetään härskisti hyväksi.
Normaalistihan vastuun siirtämisen houkutusta vastustaa pelko paheksunnasta tai tuomitsemisesta, joka kuormittaisi ystävyyssuhdetta. Kun siis etsimme keinoja hyötyä ja saada itselle lisää, emme tee sitä liian suurella sosiaalisella kustannuksella.
Itsekkäästi toimien näemme siis tällaisissa tilanteissa aina tuomarin, eli yleensä hän jota käytetään hyväksi, joka on valmis tuomitsemaan ja menemme oman edun tavoittelussa niin pitkälle, kuin ilman liian raskasta tuomiota on vain mahdollista.
Seuraavaksi kuitenkin tapahtuu jotakin käänteentekevää.
”Hän ei ottanut asiaa puheeksi kun tapasimme, minun ei siis tarvitsekaan palauttaa lainaamiani työkaluja koska häntä ei näytä ollenkaan se haittaavan.”
Kun tuomari, jonka silmissä täytyy toimia hyvin, hyväksyy paheen, kuten vastuun hoitamisen siirtäminen, tai avuliaisuuden hyväksikäyttö, keino osoittautuu toimivaksi ja paheen toistamisesta tulee oikeutettua.
Näin tilanne uhkaa jatkua loputtomiin, mikäli tuomari ei rankaise, tai tekijä saavuta ikiomaa moraaliaan.
Ja näin jokainen meistä on aikuisena tuomarin silmien alla, mutta tällä tuomarilla on taipumusta olla meitä kohtaan paljon julmempi kuin kukaan sitä ennen. Se olemme tietysti me itse. Joten yksi hyveellisen ihmisen tärkein ominaisuus on omaksua viisas tuomari sisälleen, joka ei hyväksy paheita ja rakastaa holhokkiaan.
Mutta ihminen, jolla on kaistapäinen ja pahansuopa sisäinen epäilijä ja tuomari joka tuomitsee jonkin tietyn asian suhteen ilman hyvää syytä liian alhaisella kynnyksellä, kokee olevansa sisimmässään kelvoton siinä asiassa. Eli on omaksunut perustavanlaatuisen käsityksen itsestään ihmisenä, joka on jossakin asiassa vääränlainen tai epäonnistunut oman itsensä vuoksi, eli auttamattomasti. Tällainen tuomio on perustavanlaatuinen ja oikeastaan asettaa ihmisen tiettyyn asemaan elämässä josta sitten ponnistaa. Se myös saa pelkäämään asian paljastumista, sillä se kokemus kelvottomuudesta on niin vahva.
Silloin tapahtuu suuri onnettomuus, sillä tämän asian suhteen ei ole enää halua pyrkiä hyvään, onnistumaan omissa silmissään, koska se ei enää palvele mitään todellista mahdollisuutta. Jäljelle jää vain se minkälaisen tuomion muut ihmiset antavat, eikä onnistuminen heidän tietämättään tunnu mielekkäältä. Tämä mahdollistaa mekanismin jossa vain muiden ihmisten tuomio asettaa rajan epäonnistumisen toteuttamisessa, eli oman minäkuvansa todeksi elämisessä.
Vain ihminen joka on oman mielen sisäisen hirmuhallitsijan silmissä arvokas, kunniallinen ihminen ja hyväksytty sellaisenaan, voi olla hyvä ihminen.
Tässä artikkelissa katsomme mitä tapahtuu, kun tulemme toimineeksi itsekkäästi toisen ihmisen kustannuksella, mutta hän ei sano mitään. Tuomari siunaa rumat tekomme. Yritetään paljastaa se mekanismi joka saa ihmiset siirtämään työkalujen palauttamista loputtomiin ja toimimaan moraalittomasti toista ihmistä kohtaan.
Me emme toimi väärin jos siitä tulee sosiaalinen kustannus.
Normaali ihminen vaikkapa tarvitessaan työkalua omassa pikku projektissaan ei välttämättä lainaa sitä ystävältään, jos tämä ystävä paheksuu sitä, että jälleen tuo sama henkilö tarvitsee hänen työkalujaan. Niin, omiahan ei tosiaan tarvitsisi ostaa, mikäli joku muu antaisi työkalujensa lojua omassa tallissa.Voi olla myös sellainen tilanne, jossa on luvattu kaverille noutaa vihdoin viimein omat kamat hänen varastostaan ”väliaikaisesta” säilytyksestä. Ja vielä tietyssä ajassa. Tilanne on vaarallinen koska asian hoitamatta jättäminen tuntuu oman edun mukaiselta. Asian hoitaminen tuntuu nimittäin vastenmieliseltä ja omien tavaroiden hakeminen kaverin varastosta aiheuttaa omien varastotilojen täyttymistä, joka on tietysti ikävää. Joten erityisen vaarallinen tilanne on siksi, että tämä kaveri ei välttämättä tuomitsekaan sitä, että häntä käytetään härskisti hyväksi.
Normaalistihan vastuun siirtämisen houkutusta vastustaa pelko paheksunnasta tai tuomitsemisesta, joka kuormittaisi ystävyyssuhdetta. Kun siis etsimme keinoja hyötyä ja saada itselle lisää, emme tee sitä liian suurella sosiaalisella kustannuksella.
Itsekäs ajattelu siis ohjaa kokeilemaan hyötymistä toisten kustannuksella.
Tällaisissa tilanteissa itsekkäässä itsessämme on lyhytnäköinen, vaistomainen taipumus valita itselle hyödyllinen vaihtoehto joka ei anna yhtään ylimääräistä arvoa muiden ihmisten ilahduttamiselle tai loukkaamiselle. Samaan aikaan kuitenkin tällä tavalla itsekkyyteen langetessamme pelkäämme, että asiaan liittyvä yksi tai useampi ihminen tuomitsee ja paheksuu meitä ja meidän itsekästä käyttäytymistämme.Itsekkäästi toimien näemme siis tällaisissa tilanteissa aina tuomarin, eli yleensä hän jota käytetään hyväksi, joka on valmis tuomitsemaan ja menemme oman edun tavoittelussa niin pitkälle, kuin ilman liian raskasta tuomiota on vain mahdollista.
Seuraavaksi kuitenkin tapahtuu jotakin käänteentekevää.
Meidän moraali hämärtyy jos asia näyttää olevan ok.
Tuomari hyväksyy paheellisen käytöksesi. Otit riskin ja annoit mielihalujesi voittaa, saamattomuuden mennä vastuuntunnon ylitse ja oman edun olla palvelemista tärkeämpää. Ystävä ei tuominnutkaan vaan antoi asian olla, hän jopa antoi ymmärtää että asia on ihan ok.”Hän ei ottanut asiaa puheeksi kun tapasimme, minun ei siis tarvitsekaan palauttaa lainaamiani työkaluja koska häntä ei näytä ollenkaan se haittaavan.”
Kun tuomari, jonka silmissä täytyy toimia hyvin, hyväksyy paheen, kuten vastuun hoitamisen siirtäminen, tai avuliaisuuden hyväksikäyttö, keino osoittautuu toimivaksi ja paheen toistamisesta tulee oikeutettua.
Näin tilanne uhkaa jatkua loputtomiin, mikäli tuomari ei rankaise, tai tekijä saavuta ikiomaa moraaliaan.
Ratkaisevaa on siis se, kenestä annat tulla tuomarisi ja hyväksyykö hän paheellista käytöstäsi.
Lasta kasvattaa yleensä hänen vanhempansa. He palkitsevat ja tuomitsevat, toivottavasti johdonmukaisesti ja terveen oikeudentunnon mukaisesti.Ja näin jokainen meistä on aikuisena tuomarin silmien alla, mutta tällä tuomarilla on taipumusta olla meitä kohtaan paljon julmempi kuin kukaan sitä ennen. Se olemme tietysti me itse. Joten yksi hyveellisen ihmisen tärkein ominaisuus on omaksua viisas tuomari sisälleen, joka ei hyväksy paheita ja rakastaa holhokkiaan.
Mutta ihminen, jolla on kaistapäinen ja pahansuopa sisäinen epäilijä ja tuomari joka tuomitsee jonkin tietyn asian suhteen ilman hyvää syytä liian alhaisella kynnyksellä, kokee olevansa sisimmässään kelvoton siinä asiassa. Eli on omaksunut perustavanlaatuisen käsityksen itsestään ihmisenä, joka on jossakin asiassa vääränlainen tai epäonnistunut oman itsensä vuoksi, eli auttamattomasti. Tällainen tuomio on perustavanlaatuinen ja oikeastaan asettaa ihmisen tiettyyn asemaan elämässä josta sitten ponnistaa. Se myös saa pelkäämään asian paljastumista, sillä se kokemus kelvottomuudesta on niin vahva.
Silloin tapahtuu suuri onnettomuus, sillä tämän asian suhteen ei ole enää halua pyrkiä hyvään, onnistumaan omissa silmissään, koska se ei enää palvele mitään todellista mahdollisuutta. Jäljelle jää vain se minkälaisen tuomion muut ihmiset antavat, eikä onnistuminen heidän tietämättään tunnu mielekkäältä. Tämä mahdollistaa mekanismin jossa vain muiden ihmisten tuomio asettaa rajan epäonnistumisen toteuttamisessa, eli oman minäkuvansa todeksi elämisessä.
Vain ihminen joka on oman mielen sisäisen hirmuhallitsijan silmissä arvokas, kunniallinen ihminen ja hyväksytty sellaisenaan, voi olla hyvä ihminen.
Kommentit